• Joel Linnainmaki

Koskelan surma ja kiusaamisen kirous



Koskela. Vallila. Myllypuro. Viime kuukausina on kuultu useita järkyttäviä uutisia alaikäisten tekemistä murhista ja tapon yrityksistä. Tapauksiin on liittynyt kiusaamista ja huumeiden sekakäyttöä. Pieni osa nuorista voi todella huonosti ja se näkyy nyt väkivaltana kaduilla.


Helsingin Sanomien selvityksessä Koskelan surullisen murhan taustoista paljastui, että uhria oli kiusattu alakoulusta lähtien. Kiusaaminen jatkui hänen kuolemaansa saakka. Merkkejä kiusaamisen muuttumisesta väkivaltaiseksi oli näkyvillä viime vuoden loppupuolella. Uhria nimiteltiin, mollattiin, tönittiin ja tavaroita vietiin. Kaverit ja tuttavat tiesivät kiusaamisesta, mutta sitä ei estetty.


Tämä on kaikki surullista luettavaa, ja samalla itselläni pistää vihaksi. En ole kuitenkaan yllättynyt. Kiusaamista on ollut aina. Olen itsekin ollut kiusaamisen kohde, ja tiedän millaisen pitkäaikaisen jäljen kokemus voi jättää. Siitäkin voi onneksi selvitä muiden tuella.


Kiusaamista ei voi kitkeä jos ei ymmärrä kiusaamisen luonnetta. Kiusaaja ei ole ikinä yksin. Tilanteessa on aina uhri, kiusaaja(t) ja muu yleisö, joka joko puuttuu ja estää uhrin syrjinnän, tai mahdollistaa sen. Pahimmassa tapauksessa muu yleisö jopa kannustaa kiusaajia.


Emme hyväksy väkivaltaa muualla yhteiskunnassa, eikä sitä pitäisi hyväksyä kouluissakaan. Jostain syystä meillä on välillä ajateltu, ettei lasten tai nuorten väkivalta ole ”oikeaa väkivaltaa”, tai ettei viranomaisten siihen puuttumiseen pidä haaskata resursseja. Tämä on täysin väärä ajatus. Väkivalta on väkivaltaa ja se yleensä johtaa pahenevaan kierteeseen.


Suomessa on ollut myös monia hyviä yrityksiä kitkeä kiusaamisen kirous kouluista ja samalla kasvattaa uusia sukupolvia, jotka puuttuisivat kiusaamiseen myös muualla yhteiskunnassa, kuten työpaikoilla. Mieleen tulee esimerkiksi sovittelukoulutukset, joita on järjestetty kouluissa. Ideana näissä on yleensä osallistaa koko yhteisö kiusaamisen pysäyttämiseen, ennen kuin se lähtee pysäyttämättömälle kierteelle. Myös opettajia on koulutettu tunnistamaan ja puuttumaan kiusaamiseen kouluissa.


Valmista ei kuitenkaan ole tullut. Opettajat eivät myöskään pärjää yksin. Paljon on myös sellaista työtä, jossa tarvitaan moniammatillista apua ja esimerkiksi sosiaalityöntekijöiden osaamista. Tässä meidän täytyy yhteiskuntana pystyä parempaan. Lähestulkoon missään kunnassa koko Suomessa lastensuojelun ja sosiaalityön kysyntä ja tarjonta eivät vastaa toisiaan. Olemme jättäneet sosiaalityöntekijät ilman tarvitsemaansa tukea ja työkaluja. Pelkkä työn arvostus ei auta, jos se ei näy konkreettisina tekoina.


Lastensuojelu ja sosiaalityö ovat Suomessa olleet jo vuosia kurjistumisen kierteessä. Hätähuuto kentältä on kova. Kovat ammattilaiset haluavat auttaa lapsia, nuoria ja perheitä, mutta heidän aikansa ja käytettävissä olevat työkalut eivät yksinkertaisesti riitä. Hinta lasketaan syrjäytyneissä ja rikkinäisissä lapsissa, nuorissa ja perheissä.


Tämä on yksi lähivuosien tärkeimmistä asioista. Nykyiset lapset ja nuoret ovat joutuneet elämään vaikean monivuotisen pandemian läpi, joka on vaikuttanut monen perheen jaksamiseen ja tuloihin. He ansaitsevat mahdollisuuden hyvään elämään ja heitä tukevat ammattilaiset ansaitsevat tehdä työnsä mahdollisimman hyvin. Näiden ongelmien ratkamisemisessa kunnilla on elintärkeä rooli.


Jokainen kiusaamistapaus on liikaa. Yhtäkään lasta tai nuorta ei saa jättää kokemustensa kanssa yksin. Jokaiseen kiusaamistilanteeseen pitää puuttua vakavasti ja kaikin käytettävissä olevin keinoin. Tähän meidän on pakko yhteiskuntana pystyä.